Tiivistelmän esikatselu
Kliseestä Arkkityyppiin: Maailman Uudelleennäkeminen McLuhanin Linssin Läpi
Tervehdys, kaveri! Kuvittelepa tätä: Marshall McLuhan, se tyyppi, joka ennusti internetin mullistuksen jo vuosikymmeniä sitten, julkaisi noin kuusi vuotta sen supervaikutteisen "Understanding Media: The Extensions of Man" -kirjansa jälkeen uuden helmen. Tällä kertaa hän yhdisti median ymmärryksensä syvään kirjallisuuden rakkauteen ja tuloksena oli "From Cliché to Archetype". Tämä kirja on kuin salainen koodinpurkuavain, joka auttaa meitä ymmärtämään kulttuurin, taiteen ja jopa arkisten ajatustemme toimintaa, erityisesti tässä meidän hyperkytkeytyneessä, elektronisessa maailmassamme. McLuhan heittää ilmoille aika villin ajatuksen: "Sähköisen haun aikakaudella koko ilmiömaailma on samanaikaisesti romuttamo ja museo." Syvällistä, eikö? Hän tarkoittaa, että kaiken tämän tiedon ja median kanssa, jota meillä on sormenpäissämme, kaikki tuntuu yhtä aikaa vanhalta ja uudelta. Voimme hetkessä päästä käsiksi menneisyyteen (museo) ja luoda siitä jotain uutta, mutta samalla se tarkoittaa, että meitä pommitetaan jatkuvasti asioilla, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisi juuri kaivettu ylös ja muokattu uudelleen (romuttamo). Se on jatkuvaa edestakaista liikettä tunkkaisen ja ajattoman, kliseisen ja arkkityyppisen välillä. Hän pohjimmiltaan sanoo, että kliseet – ne ylikäytetyt fraasit, ideat tai kuvat – eivät ole vain väsyneitä ja omaperäisyyden puutteesta kärsiviä. Ei suinkaan. McLuhan väittää, että ne ovat itse asiassa supertärkeitä avaimia ymmärtääksemme, miten asiat toimivat. Ne ovat kuin kulttuurimme rakennuspalikoita, ja kun niitä katsoo tuorein silmin, kuin taiteilija tekisi, voi nähdä jotain uskomatonta. Voi nähdä, miten ne yhdistyvät syvempiin, perustavanlaatuisempiin kaavoihin – arkkityyppeihin. Mietipä tätä. Kuinka monta kertaa olet kuullut fraasin tai nähnyt kuvan, joka tuntuu täysin tutulta, melkein liiankin tutulta? McLuhan sanoisi: "Juuri niin! Siinä se idea piileekin!" Hän kehottaa meitä kiinnittämään huomiota näihin asioihin, koska ne kätkevät sisäänsä salaisuuksia, jotka auttavat ymmärtämään paitsi taidetta ja kirjallisuutta, myös koko aikakauden tunnelmaa, erityisesti modernismia. Hän syventyy suurten kirjallisuuden mestareiden, kuten James Joycen, T.S. Eliotin, W.B. Yeatsin ja Ezra Poundin teoksiin, ja jopa Ionescon absurdistisen teatterin aivoja kutkuttavaan materiaaliin. Hän näyttää, miten heidän sanaleikkinsä, oudot kertomuksensa ja koko taiteenluontitapansa ovat syvästi yhteydessä näihin kliseen ja arkkityypin käsitteisiin. Tämä ei ole kuitenkaan tyypillistä kirjallisuusanalyysiä. McLuhan ei puhu vain metaforista ja vertauksista pölyisellä vanhanaikaisella tavalla. Hän tarkoituksella murskaa yhteen teknologian, kulttuurin ja taiteen. Hän sanoo, että kliseen ja arkkityypin ideat eivät rajoitu vain sanoihin sivulla. Ne esiintyvät kaikkialla – siinä, miten suunnittelemme asioita, miten rakennamme yhteiskuntiamme, miten kommunikoimme uusien medioiden kautta. Ei-kielellinen maailma on täynnä näitä kaavoja yhtä lailla kuin kielimmekin. Joten, mikä
Klisee: Enemmän Kuin Vain Ylikäytettyä
Okei, kun McLuhan puhuu kliseistä, hän ei tarkoita vain mauttomia iskulauseita tai kuluneita sanontoja kuten "ajattele laatikon ulkopuolella" (ironista, tiedän). Hän puhuu mistä tahansa ideasta, kuvasta, muodosta tai kaavasta, josta on tullut niin tuttu, niin syvälle juurtunut kollektiiviseen tajuntaamme, että se on melkein näkymätön. Se on kuin taustamelua. Emme oikeastaan näe sitä enää, koska se vain on siinä. Ajattele yleisiä symboleja, toistuvia juonirakenteita elokuvissa tai jopa tiettyjä tapoja organisoida tietoa. Nämä ovat kaikki potentiaalisia kliseitä. McLuhanin väitteen ratkaiseva osa on, että nämä kliseet, juuri siksi, että ne ovat niin tuttuja, ovat uskomattoman voimakkaita. Ne edustavat eräänlaista jaettua ymmärrystä, kulttuurista lyhennettä. Niitä on kokeiltu ja testattu, toistettu ja omaksuttu pisteeseen asti, jossa ne resonoivat syvästi, vaikka emme sitä tietoisesti huomaisikaan. Ne ovat lukemattomien menneiden kokemusten ja tulkintojen sedimenttiä. Hän ehdottaa, että taiteilijat ja luovat ajattelijat ovat erityisen hyviä käsittelemään kliseitä. Miksi? Koska he voivat katsoa jotain, mitä kaikki muut pitävät itsestäänselvyytenä, ja nähdä sen uudelleen. He voivat riisua pois tuttuuden, paljastaa alla olevan rakenteen ja käyttää sitä uudessa kontekstissa. Tämä uudelleennäkemisen teko antaa kliseille potentiaalia muuttua joksikin enemmäksi. Mieti, kuinka monet taiteilijat ovat käyttäneet perinteistä uskonnollista kuvastoa täysin maallisella tai jopa subversiivisellä tavalla. Kuva itsessään on klisee, mutta tapa, jolla sitä käytetään uudelleen, antaa sille uutta elämää ja merkitystä. McLuhan kehottaa meitä omaksumaan tämän taiteellisen näkökulman. Sen sijaan, että hylkäisimme kliseet laiskoina tai omaperäisyyden puutteesta kärsivinä, hän haluaa meidän näkevän ne hedelmällisenä maaperänä ymmärrykselle. Ne ovat kulttuurimme raaka-aineita, menneiden innovaatioiden kaikuja, jotka voivat sytyttää tulevia. Tämä liittyy myös hänen mediakäsityksiinsä. Elektronisen aikakauden tiedon ollessa kaikkialla ja jatkuvasti uudelleen toistettuna, remiksattuna ja tulkittuna, kliseistä tulee entistäkin merkittävämpiä. Ne ovat elementtejä, jotka on helppo hakea, jakaa ja tunnistaa. Ne muodostavat valtavan, toisiinsa kytkeytyneen tietoverkkomme sidekudoksen.
Arkkityyppi: Ajaton Kaava
Nyt puhutaan arkkityypeistä. Jos kliseet ovat tuttuja muotoja, joita kohtaamme päivittäin, arkkityypit ovat niitä syvempiä, alla piileviä kaavoja tai universaaleja symboleja, joita nämä kliseet usein edustavat. Ajattele Carl Jungin käsitettä arkkityypeistä – Sankari, Äiti, Keppostelija. McLuhan työskentelee samankaltaisen idean parissa, mutta hän perustaa sen enemmän siihen, miten koemme ja prosessoimme tietoa median ja kulttuurin kautta. Arkkityyppi McLuhanin näkökulmasta on perustavanlaatuinen, usein tiedostamaton malli tai kaava, joka on ihmiskokemuksen ja ilmaisun taustalla. Nämä ovat ajattomia rakenteita, jotka resonoivat eri kulttuureissa ja historiallisissa ajanjaksoissa. Ne ovat pohjapiirroksia, joita kliseet usein edustavat tai joihin ne viittaavat, joskus epätäydellisesti tai rapistuneessa muodossa. Esimerkiksi tarina sankarin voitosta suurista vastoinkäymisistä on arkkityyppi. Monet erilaiset kliseet voivat edustaa tätä arkkityyppiä tietyissä tarinoissa: vastahakoinen sankari, valittu, menneisyyden synkkä soturi. Klisee on spesifi kerronnallinen pakkaus; arkkityyppi on alla oleva inhimillinen draama kamppailusta, rohkeudesta ja muutoksesta. McLuhan väittää, että nykyisellä aikakaudellamme, jatkuvan informaatiovirran myötä, näemme kiehtovaa vuorovaikutusta kliseiden ja arkkityyppien välillä. Vanhat kliseet voivat saada uutta eloa, kun ne koskettavat voimakasta arkkityyppiä. Vastaavasti arkkityypit voivat hämärtyä kuluneiden kliseiden kerrosten alle. Hän käyttää kirjallisia esimerkkejä tämän osoittamiseen. James Joycen teosten monimutkainen sanaleikki ja viittaukset usein leikittelevät sekä tutuilla kliseillä että syvemmillä arkkityyppisillä rakenteilla. Joyce saattaa ottaa yleisen fraasin (klisee) ja vääntää sitä paljastaen sen yhteyden paljon vanhempaan, universaalimpaan kaavaan (arkkityyppi). Tällä tavoin kirjallisuus, McLuhanin mukaan, voi tarjota syvällisiä oivalluksia ihmisen tilasta. Arkkityyppien ymmärtäminen auttaa meitä näkemään kestävät teemat ja kaavat ihmisten tarinankerronnassa ja kulttuurissa. Ne ovat toistuvia motiiveja, jotka puhuvat jaetusta ihmisyydestämme. Kun klisee onnistuu koskettamaan arkkityyppiä, se saa voiman, joka ylittää sen oman tuttuuden. Se yhdistää meidät johonkin ikivanhaan ja universaaliin.
Elektroninen Aikakausi: Romuttamo ja Museo Törmäävät
Tässä kohtaa McLuhanin mediateoria todella astuu kuvaan. Hän näki elektronisen median – television, radion ja sen, mistä lopulta tuli internet – nousun muuttavan perustavanlaatuisesti tapaamme kokea tietoa ja kulttuuria. Hänen kuuluisa sitaattinsa "Sähköisen haun aikakaudella koko ilmiömaailma on samanaikaisesti romuttamo ja museo" vangitsee tämän muutoksen täydellisesti. Yhtäältä meillä on museo. Sähköinen haku tarkoittaa, että voimme käyttää valtavia tietovarastoja, taidetta ja historiaa välittömästi. Voimme palata menneisyyteen, tutkia eri kulttuureja ja etsiä mitä tahansa, mistä haluamme oppia. Se on kuin maailman suurin museo sormenpäissämme, jatkuvasti saatavilla. Toisaalta meillä on romuttamo. Valtava tietomäärä, jatkuva uusien (ja vanhojen) sisältöjen virta tarkoittaa, että suuri osa siitä tuntuu kertakäyttöiseltä, uudelleen kerrotulta tai fragmentoituneelta. Se on sekamelska palasia, usein vailla kontekstia tai syvyyttä. Meitä pommitetaan datalla, meemeillä, uutispätkillä ja viihteellä, joka voi tuntua ylivoimaiselta ja pinnalliselta. McLuhan väittää, että nämä kaksi aspektia – kuratoitu arkisto (museo) ja kaoottinen kasa (romuttamo) – eivät ole erillisiä, vaan ne elävät rinnakkain ja ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa elektronisella aikakaudella. Saatamme katsoa korkearesoluutioista kopioita renessanssiajan maalauksesta (museo) älypuhelimemme näytöllä samalla, kun selaamme kissavideoita ja pikauutisia (romuttamo). Tämä ympäristö on uskomattoman hedelmällistä maaperää kliseiden ja arkkityyppien vuorovaikutukselle. Kliseet ovat helposti haettavissa ja levitettävissä sähköisen median kautta. Ne leviävät kuin kulovalkea, koska ne ovat välittömästi tunnistettavissa. Ajattele viraaleja meemejä tai hokemuksia – ne ovat elektronisen ajan ultiimaattisia kliseitä. Samanaikaisesti nämä helposti saatavilla olevat kliseet voivat toimia sisäänkäynteinä syvempiin arkkityyppisiin merkityksiin. Yksinkertainen meemi voi koskettaa universaalia inhimillistä tunnetta tai kokemusta, yhdistäen siten efemääräisen kliseen ajattomaan arkkityyppiin. Vastaavasti kliseiden jatkuva altistus voi joskus peittää tai laimentaa arkkityyppistä voimaa, jota niillä saattoi aiemmin olla. McLuhanin pointti on, että meidän on ymmärrettävä tämä dynamiikka. Elektroninen aikakausi ei vain esittele meille enemmän tietoa; se muuttaa perustavanlaatuisesti havaintokykyämme ja suhdettamme kulttuuriin. Se luo ympäristön, jossa menneisyys on aina läsnä, jossa tuttuja asioita toistetaan jatkuvasti, ja jossa haasteena on löytää merkitystä melun keskeltä.
Modernismi ja Taiteilijan Silmä
McLuhan käyttää modernistista kirjallisuutta ensisijaisena esimerkkinä siitä, miten taiteilijat kamppailevat kliseiden ja arkkityyppien kanssa. Modernismi, karkeasti ottaen myöhäiseltä 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin, oli valtavan taiteellisen kokeilun ja mullistuksen aikaa. Taiteilijat kyseenalaistivat perinteisiä muotoja, tutkivat uusia tapoja esittää todellisuutta ja usein käsittelivät modernin maailman monimutkaisuuksia. Hän korostaa kirjailijoita kuten James Joyce, T.S. Eliot ja Ezra Pound. Nämä kirjailijat olivat kielten käyttämisen mestareita monimutkaisilla tavoilla. McLuhan ehdottaa, että heidän työnsä on todiste kliseiden ja arkkityyppien ymmärtämisen voimasta. Esimerkiksi Joycen käyttämät sanaleikit eivät ole vain nokkeluutta varten; ne liittyvät usein useiden merkityskerrostumien paljastamiseen, yhdistäen arkikielen (kliseet) syvempiin, usein klassisiin tai mytologisiin, kaikuviin (arkkityypit). Pohdi Eliotin "Autiota maata" (The Waste Land), runoa, joka on täynnä fragmentaatiota, viittauksia ja kulttuurisen rappion tunnetta. McLuhan näkisi tämän modernien kliseiden (perinteisten arvojen murtuminen, tyhjyyden tunne) tutkimisena, joka on asetettu muinaisten myyttien ja arkkityyppien (Kuningas Kalastaja, Graalin malja) taustaa vasten. Runon voima tulee tästä jännitteestä nykyajan vaivan ja kestävien arkkityyppisten kaavojen välillä. Jopa Eugene Ionescon absurdistinen teatteri, joka tunnetaan järjettömästä dialogistaan ja ihmisen olemassaolon synkistä kuvauksistaan, sopii McLuhanin viitekehykseen. Hänen näytelmissään esiintyvä toistuva, merkityksetön keskustelu voidaan nähdä heijastuksena kommunikaation moderneista kliseistä, jotka korostavat syvää eksistentiaalista tyhjyyttä – vieraantumisen arkkityyppiä. McLuhanin väite on, että nämä modernistiset taiteilijat, tietoisesti tai tiedostamattaan, ymmärsivät kliseiden ja arkkityyppien mekaniikan. He tunnustivat, että heidän aikakautensa tutut muodot ja fraasit sisälsivät vihjeitä syvemmistä kulttuurisista ja psykologisista tiloista. Manipuloimalla näitä kliseitä he pystyivät paljastamaan alla olevia arkkityyppejä ja kommentoimaan modernia tilaa voimakkailla uusilla tavoilla. Hän sanoo pohjimmiltaan, että modernismin todellinen ymmärtäminen vaatii sen näkemistä kliseen ja arkkityypin linssin läpi. Kyse ei ole vain tyylistä tai aiheesta; kyse on siitä, miten taiteilijat käyttivät kulttuurin rakennuspalikoita – toistuvia muotoja ja ideoita – luodakseen jotain uutta ja merkityksellistä. He opettivat meitä katsomaan tuttua kriittisellä, taiteellisella silmällä, löytämään universaalin erityisestä ja ajattoman ohikiitävästä.
Kielen Ulkopuolella: Klisee ja Arkkityyppi Maailmassa
Yksi McLuhanin lähestymistavan kiehtovimmista piirteistä "From Cliché to Archetype" -kirjassa on hänen vaatimuksensa, että nämä käsitteet eivät rajoitu vain kirjallisuuteen tai kieleen. Hän väittää, että kliseillä ja arkkityypeillä on konkreettisia vastineita ei-kielellisessä maailmassa. Tässä hänen mediaan keskittyvä näkemyksensä todella loistaa. Mieti visuaalisia kliseitä. Tietyt graafisen suunnittelun elementit, yleiset mainontatavat tai jopa arkkitehtoniset tyylit voivat muuttua kliseiksi. Ne ovat välittömästi tunnistettavia, usein toistuvia ja toimivat eräänlaisena kulttuurisena lyhenteenä. Tietty rakennuksen julkisivu voi muuttua kliseeksi "vanhan eurooppalaisen kaupungin" ilmaisemiseksi, tai tietty tapa näyttää tuotteen hyöty mainoksessa voi olla visuaalinen klisee. Nämä visuaaliset kliseet voivat myös koskettaa syvempiä arkkityyppejä. Esimerkiksi "pyhäkön" tai "kodin" arkkityyppiä voidaan edustaa erilaisilla visuaalisilla kliseillä eri konteksteissa – viihtyisä takkatuli, tietynlainen talo, kutsuva graafinen ikoni. Klisee on spesifi visuaalinen ilmentymä, kun taas arkkityyppi on turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden alla oleva käsite. McLuhan laajentaa tätä teknologiaan ja itse mediaan. Tietyn tyyppisen mediainterfacen rakenne voi muuttua kliseeksi. Ajattele älypuhelimen aloitusnäytön tai verkkosivun asettelun kehitystä. Nämä muodot muuttuvat tutuiksi ja odotetuiksi. Hän tarkastelee myös laajempia kulttuurisia kaavoja. Sosiaaliset rituaalit, yleiset tavat järjestää tapahtumia tai jopa poliittinen viestintä voivat nojata voimakkaasti kliseisiin ja arkkityyppeihin. Poliitikon toistuvat eleet, lomajuhlan tuttu rakenne, uutisoinnin yleiset trooppit – nämä ovat kaikki esimerkkejä, joihin McLuhanin käsitteitä voidaan soveltaa. Hänen pointtinsa on, että teknologia ja kulttuuri ovat syvästi kietoutuneita toisiinsa. Tapa, jolla suunnittelemme teknologiamme, tapa, jolla käytämme niitä, ja tapa, jolla ne muokkaavat kommunikaatiotamme, sisältävät kaikki näitä kliseen ja arkkityypin kaavoja. Elektroninen media, jota hän tutki – radio, televisio – eivät olleet vain neutraaleja kanavia; niillä oli omat rakenteensa, omat muotonsa, joista tuli tuttuja (kliseitä) ja jotka koskettivat syvempiä inhimillisiä tarpeita ja havainnointitapoja (arkkityyppejä). Tämä laajempi sovellus on avain McLuhanin nerokkuuden ymmärtämiseen. Hän ei ollut vain kirjallisuuskriitikko tai mediatutkija; hän oli kulttuurianalyytikko, joka näki yhteyksiä kaikkialla. Hän uskoi, että ymmärtämällä, miten kliseet ja arkkityypit toimivat kielessä, kirjallisuudessa ja mediassa, voisimme saada syvemmän ymmärryksen ympäröivästä maailmasta – maailmasta, joka on yhä enemmän välittyneempi ja täynnä toistuvia kaavoja.
