Tiivistelmän esikatselu
Amelia Earhartin mysteeri: Mitä meni vikaan?
Kuvittele tilanne: heinäkuun 2. päivä vuonna 1937, varhainen aamu. Aurinko vasta nousee horisonttiin, ja kuuluisa lentäjä Amelia Earhart tajuaa olevansa pulassa. Hän lähettää radiolla viestin: "Meidän pitäisi olla yläpuolellanne, mutta emme näe teitä. Bensiini on vähissä. Emme saa teihin yhteyttä radiolla. Lennämme 300 metrin korkeudessa." Hänen allaan avautuu loputon valtameri, minne tahansa katsoikin. Miten hän päätyi tällaiseen tilanteeseen? Todellisuudessa tämä oli seurausta kokonaisesta sarjasta epäonnea ja, sanotaan suoraan, ei-niin-onnistuneita päätöksiä. Ja jos hän olisi tiennyt hieman enemmän fysiikasta tai vain painanut yhtä oikeaa nappia, tarina olisi voinut mennä aivan toisin.
Matkan alku: Maailmanlaajuinen kunnianhimo
Amelia Earhart unelmoi tulevansa ensimmäiseksi naislentäjäksi, joka kiertäisi maailman. Eikä hän aikonut ottaa helpointa reittiä. Siinä missä muut kiersivät maailman pohjoistä reittiä, lähempänä maata, Amelia valitsi pisimmän ja vaikeimman polun – lähellä päiväntasaajaa. Tämä tarkoitti, että lennon viimeinen osuus, Tyynenmeren ylitys, olisi kaikkein haastavin. Hän aloitti lentonsa Laesta, Papua-Uudesta-Guineasta, yhdestä sen ajan vilkkaimmista lentokentistä. Kuuman heinäkuun päivän kymmeneltä aamulla hänen lentokoneensa, Lockheed Electra, nousi taivaalle – viimeiselle lennolleen.
Etäisyyden ja painon ongelma
Tyynimeri ei ole mikään Atlantti, se on yksinkertaisesti valtava. Vuonna 1937 lentokoneet pystyivät lentämään korkeintaan muutamia tuhansia kilometrejä. Pidentääkseen kantamaa Earhart oli heittänyt koneesta kaiken ylimääräisen. Jopa äänieristys oli poistettu – moottoreiden jylinän vuoksi hänen oli kommunikoitava navigaattorinsa Fred Noonanin kanssa muistiinpanojen avulla. Ruokaa ja tavaroita otettiin minimimäärä – jokainen gramma oli laskuissa. Matkustajien istuimet korvattiin lisäpolttoainesäiliöillä. Lopputuloksena Electra muuttui lentäväksi bensiinitankiksi. Mutta täysilläkin tankeilla maksimikantama oli vain 6600-7200 km – tuskin riittävästi päästäkseen Howlandin saarelle, tai sitten täysin riittämätön.
Pelastava saareke: Howlandin saari
Siksi Amelia tarvitsi välipysähdyksen tankkausta varten. Voisihan luulla, ettei valtameren keskellä ole mitään, mutta tarkemmin katsottuna Australian ja Havaijin puolivälissä on pieni saari – Howland. Vain 2 km pitkä ja alle kilometrin levyinen. Yhdysvallat oli julistanut sen omakseen jo vuonna 1856, mutta vuonna 1937 siellä asui vain kourallinen siirtolaisia. Täydellinen paikka tankkaukseen, ellei olisi yhtä "mutta" – siellä ei ollut kiitotietä.
Tie unelmaan: Julkisuus ja yhteydet
Onneksi Earhart oli tuolloin jo maailmankuulu. Vuonna 1928 hänestä tuli ensimmäinen nainen, joka lensi Atlantin yli matkustajana, ja se teki hänestä tähden. Hän sanoi: "Minä pystyn, ja minä tein sen", mutta halusi lentää itse. Vuonna 1932 hän yritti yksinlentää Atlantin yli. Mukanaan hänellä oli vain hammasharja, keittosäiliö ja kolme tölkkiä tomaattimehua. Myrskyt, jää ja sumu kuitenkin repivät hänen lentokoneensa hajalle. Pakoputken halkeama johti syttymiseen, polttoainetta valui suoraan häntä kohti. 15 tunnin jälkeen hän laskeutui pellolle Pohjois-Irlannissa. Paikallinen maanviljelijä, nähdessään hänet noen peitossa, ei osannut sanoa, oliko hän mies vai nainen, ja kysyi, kuinka kaukaa Amerikasta hän oli lentänyt. Amelia vastasi: "Kunpa olisin päässyt nopeammin perille." Nämä seikkailut toivat hänet yhteyteen vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa, mukaan lukien ensimmäinen lady Eleanor Roosevelt. Käyttämällä yhteyksiään hän sai ystävänsä Eugene Videlin nimitettyä kauppaministeriön johtajaksi. Vidal lupasi Earhartille rakentaa kiitotien Howlandin saarelle, mutta byrokratia hidasti prosessia. Muutama kuukausi ennen lennon alkua Earhart kirjoitti suoraan presidentti Rooseveltille selittäen, että Howlandin projekti oli avain hänen maailmanympärilentoonsa. Neljä päivää myöhemmin presidentti hyväksyi projektin, ja pian sinne raivattiin kolme kiitotietä.
Navigointi valtamerellä: Dead reckoning ja tähdet
Niinpä laskeutumispaikka oli olemassa. Mutta miten löytää pieni saari loputtomassa valtameressä? Koneessa Amelian kanssa oli navigaattori Fred Noonan. He tiesivät suunnan saarelle ja pystyivät käyttämään kompassia. He tiesivät lentokoneen nopeuden ja pystyivät laskemaan matkanopeuden ottaen huomioon tuulen. Näin he pystyivät arvioimaan lennon keston. Tätä menetelmää kutsutaan "kuljetuslaskelmaksi" (dead reckoning). Mutta he eivät tähtäisi suoraan saareen. Jos he olisivat lentäneet sen ohi eivätkä olisi nähneet sitä laskettuna aikana, he eivät tietäisi, mihin suuntaan he olivat poikenneet. Siksi he valitsivat tarkoituksella pisteen saaren pohjois- tai eteläpuolelta. Oletetaan, että eteläpuolelta. Laskettu aika – 18 tuntia. He lensivät päivin ja öin, ja tämän ajan kuluttua he voisivat varmasti kääntyä pohjoiseen ja löytää saaren. Mutta tässä tuli ongelma tuulen kanssa. Nousun aikaan maassa oleva tiimi oletti 24 km/h vastatuulen. Mutta jo 20 minuuttia Laesta lähdön jälkeen radio Earhartille varoittaen, että tuuli oli voimakkaampi. Amelia ei vastannut – todennäköisesti hän ei saanut viestiä. Ja kuitenkin tarkan tuulen nopeus on kriittinen! Se vaikuttaa lennon kestoon ja siten käännöksen ajankohtaan. Joten pelkkä kuljetuslaskelma ei riittänyt. Itsenäisenä tarkistuksena Noonan käytti taivaankappaleita – aurinkoa, kuuta, tähtiä. Tätä kutsutaan tähtinavigoinniksi. Hänellä oli almanakka 58 navigointitähdestä ja niiden sijainnista Maan yllä tiettyyn aikaan. Jos he olisivat olleet täsmälleen tällaisen tähden alla, he olisivat heti tienneet sijaintinsa. Mutta näin harvoin käy. Noonan mittasi tähden kulmaa horisonttiin nähden ja laski etäisyyden pisteestä, jossa tähti oli suoraan pään yläpuolella. Näin hän pystyi piirtämään karttapallolle ympyrän mahdollisista sijainneista. Sitten hän mittasi toisen tähden, piirsi toisen ympyrän, ja niiden leikkauspiste antoi likimääräisen sijainnin. Yleensä nämä ympyrät olivat niin suuria, että vain yksi leikkauspiste oli uskottava. Näin he pystyivät päivittämään koordinaattinsa ja korjaamaan kurssia. Mutta jopa tähtinavigointi kerää virheitä. Atlantin ylilenon aikana he ohittivat oikean lentokentän sumun vuoksi. Noonanin laskelmat olivat oikein, mutta pienet virheet heittivät heidät pois kurssilta. Onneksi Afrikassa oli monia muita paikkoja, joihin laskeutua. Tyynenmeren kanssa tällainen temppu ei onnistunut.
