Summio

Kirja

Isät ja pojat

Syvennymme siihen, miksi Turgenevin romaani "Isät ja pojat" puhuttelee ja herättää yhä kiivasta keskustelua, vaikka se olisikin tuttu jo koulunpenkiltä. Puhumme Bazarovista, nihilismistä ja ikuisesta sukupolvien välisestä konfliktista.

14 min lukuaika

Saatavilla kielillä

Tiivistelmän esikatselu

«Отцы и дети»: Miksi Turgenevin romaani puhuttaa yhä?

Morjesta kaikille! Tänään haluan jutella kirjasta, joka on kirjoitettu ehkä jo puolitoista vuosisataa sitten, mutta silti se herättää kiivaita tunteita ja väittelyitä. Kyseessä on tietenkin Ivan Sergejevitš Turgenevin «Отцы и дети». Tiedättekö sen tunteen, kun luette jotain koulusta tutuksi tullutta ja ajattelette: "No huhhuh, tylsää, miksi tämä pitää lukea?" Ja sitten vuosia myöhemmin palaatte samaan kirjaan, ja se avautuukin ihan uudella tavalla. Juuri tällainen kokemus tulee «Отцы и дети» -romaanin kanssa. Tämä ei ole vain romaani, vaan todellinen aikapommi, joka on yhä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Johdanto: Ei pelkkä koulunpenkkiä täyttävä pakko

Sovitaan heti alkuun: jos luitte «Отцы и дети» -romaanin koulussa ja jäi tunne, että kyseessä oli vain tylsä tarina vanhoista ja nuorista, niin ette ymmärtäneet sen syvyyttä. Turgenev loi vuonna 1862 jotain niin mullistavaa, että se resonoi yhä sydämissämme ja mielissämme. Päähenkilö Jevgeni Bazarov on hahmo, joka rikkoo kaikki kaavat. Hän on nihilisti, eli ihminen, joka ei kumartele mitään, kyseenalaistaa kaikki auktoriteetit, kaikki perinteet, kaiken sen, mitä on pidetty järkkymättömänä. Ja tietenkin hänestä tuli monien sen ajan nuorten idoli. Hänen näkemyksensä, hänen tinkimättömyytensä, hänen uskonsa tieteeseen ja järkeen – kaikki tämä inspiroi. Mutta Venäjä on erityinen maa, ja kuten Dmitri Bikov osuvasti totesi, meillä jokaista viidettätoista–kahdettakymmentä vuotta kohti tapahtuu ideologisen matriisin vaihdos. Eli jokainen uusi sukupolvi tuntuu asettuvan vastakkain edellisen kanssa, niin ideologisesti kuin moraalisestikin. Ja tämä ikuinen konflikti, tämä kamppailu «isien» ja «lasten» välillä – se ei katoa mihinkään. Siksi, kun tartutte «Отцы и дети» -kirjaan tänään, luette paitsi historiallista dokumenttia, myös peiliä, johon heijastuvat omat kokemuksenne ja meneillään olevat yhteiskunnalliset prosessit.

Pääväitteet: Mitä Turgenev halusi sanoa?

Jos puretaan kaikki osiin, romaanin pääajatukset voidaan muotoilla näin: Ikuinen sukupolvinen konflikti – kehityksen (ja draaman) moottori. Turgenev näytti, että vanhojen tapojen ja uusien ideoiden törmäys ei ole pelkkää arkielämää, vaan yhteiskunnan kehityksen perusta. Nuoret kieltävät aina vanhan, etsivät uutta, ja vanhemmat pitävät kiinni tutusta. Eikä tässä ole mitään pahaa tai hyvää, se on vain elämän laki. Romaani tutkii tätä dynamiikkaa tiettyjen hahmojen ja heidän suhteidensa kautta. Bazarovin nihilismi – ei pelkkä kapina, vaan yritys rakentaa maailma rationaalisille perusteille. Bazarov ei kiellä kaikkea vain sanan vuoksi. Hän uskoo vilpittömästi, että tiede, järki ja materialismi ovat avain maailman ymmärtämiseen. Hän torjuu taiteen, filosofian, uskonnon – kaiken sen, mitä ei voi todistaa empiirisesti. Tämä on haaste kaikelle sitä edeltäneelle, yritys aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja tietenkin tällainen lähestymistapa ei voinut olla herättämättä vastustusta konservatiivisessa yhteiskunnassa. Venäjä – paradoksien maa, jossa ideat vaihtuvat huimaavalla nopeudella. Kuten Bikov sanoi, meillä jokaista 15–20 vuotta kohti vaihtuu "ideologinen matriisi". Tämä tarkoittaa, että se, mikä oli muodissa ja ajankohtaista eilen, voi tänään tuntua vanhentuneelta. Ja jokainen uusi sukupolvi pyrkii etääntymään edellisestä, ilmaisemaan itseään. «Отцы и дети» on kirkas esimerkki tästä prosessista, näyttäen, kuinka helposti arvot ja uskomukset voivat muuttua. Kapinallissankari on usein yksinäinen ja traaginen. Bazarov ei ole vain ideologisankari, vaan myös ihminen omine heikkouksineen ja draamoineen. Hänen tinkimättömyytensä, hänen tunteiden ja kiintymysten kieltämisensä johtavat lopulta hänen yksinäisyyteensä ja traagiseen kuolemaansa. Turgenev näyttää, että ulkoisen uhman ja itseluottamuksen takana piilee usein syvä sisäinen kamppailu ja merkityksen etsintä.

Jevgeni Bazarov: Tulevaisuuden ihminen vai umpikuja?

Bazarov on tietenkin romaanin sydän. Hän on nuori, energinen, älykäs, halveksii kaikkia konventioita ja on valmis mullistamaan maailman. Hän on lääkäri, luonnontieteilijä, hän uskoo vain siihen, mitä voi koskettaa, mitata, todistaa. Hänen kuuluisa vastauksensa kysymykseen hänen näkemyksistään: "En kumartele kenenkään auktoriteetteja, en tunnusta mitään periaatteita!" – on hänen nihilisminään kvintessenssi. Hän kieltää taiteen ("Voiko oppia... rakastamaan?"), filosofian, uskonnon, avioliiton, jopa yksinkertaisimmat inhimilliset tunteet. Mutta samalla Bazarov ei ole vain tuhoaja. Hän haluaa rakentaa uuden, paremman yhteiskunnan, joka perustuu tieteeseen ja järkeen. Hän uskoo, että ihminen on luonnon tuote, ja kaikki hänen tekonsa voidaan selittää fysiologian näkökulmasta. Hänen suhtautumisensa ihmisiin tuntuu usein kyyniseltä ja halveksivalta, mutta sen takana piilee mahdollisesti pelko omia tunteita kohtaan, pelko siitä, mikä voisi horjuttaa hänen vakaumuksiaan. Mielenkiintoista on, että Turgenev ei idealisoi Bazarovia. Hän näyttää hänen heikkoutensa: hänen ylpeytensä, hänen kykemättömyytensä ymmärtää hienovaraisia inhimillisiä suhteita, hänen yksinäisyytensä. Ja kun Bazarov rakastuu Anna Odintsovaan, hän alkaa itse epäillä periaatteitaan. Tämä juoni osoittaa, että edes vankkumattomin nihilisti ei voi täysin paeta ihmisluontoa.

Pavel Petrovitš Kirsanov: Vanha maailma vastaan uusi

Pavel Petrovitš on Bazarovin täydellinen vastakohta. Hän on aristokraatti, herrasmies, taiteen, musiikin, kauniin elämän ystävä. Hän uskoo perinteisiin, auktoriteetteihin, "periaatteeseen". Hänelle Bazarov on alempiarvoinen, tietämätön, vaarallinen tuhoaja. Heidän sanalliset kaksintaistelunsa ovat kahden maailman, kahden maailmankatsomuksen törmäys. Pavel Petrovitš edustaa vanhaa, katoavaa aikakautta, sen hienostuneisuutta, mutta myös sen jäykkyyttä, haluttomuutta muuttua. Hän yrittää väitellä Bazarovin kanssa tämän omalla kentällä – järjen ja logiikan kentällä. Mutta Bazarov, pragmaattisemmalla ja kyynisemmällä näkemyksellään, voittaa hänet helposti. Pavel Petrovitš ei voi hyväksyä ajatusta, että kaikki voidaan selittää tieteellä, että ei ole mitään ylevää ja pyhää. Hänen rakkautensa kuollutta ruhtinatar Sienia kohtaan, hänen idealisoidut muistonsa – ne ovat sitä, mitä Bazarov pitää "romantiikkana", "tyhmyytenä".

Nikolai Petrovitš Kirsanov: Kadonnut sukupolvi?

Nikolai Petrovitš, Arkadiin isä, on ehkä kaikkein traagisin hahmo. Hän yrittää pysyä ajan tasalla, on kiinnostunut uusista ideoista, jopa yrittää johtaa taloutta uudella tavalla. Mutta se ei onnistu häneltä. Hän on lempeä, kiltti, mutta päättämätön. Hän rakastaa runoutta, luontoa, mutta ei löydä paikkaansa uudessa maailmassa. Hän edustaa sukupolvea, joka on jäänyt vanhan ja uuden väliin, eikä ole pystynyt täysin hyväksymään kumpaakaan. Hänen suhteensa Fenečkaan, yksinkertaiseen tyttöön, osoittaa hänen inhimillisyyttään, mutta myös hänen kyvyttömyyttään ylittää sosiaalisia esteitä. Hän rakastaa Arkadiita, mutta ei ymmärrä tämän innostusta nihilismiin. Hän yrittää löytää yhteisen sävelen Bazarovin kanssa, mutta tämä suhtautuu häneen lievällä halveksunnalla. Nikolai Petrovitš on symboli sukupolvelle, joka on menettänyt suuntamerkkinsä eikä tiedä, mihin suuntaan edetä.