Summio

Kirja

Benito Mussolinin vältettävissä oleva nousu

Tutustu 1920-luvun Italian kriittisiin hetkiin, jolloin fasismin vastaiset liikkeet olivat lähellä pysäyttää Mussolinin nousun valtaan, ja miksi ne lopulta epäonnistuivat.

15 min lukuaika

Saatavilla kielillä

Tiivistelmän esikatselu

Kapina, Joka Melkein Onnistui: Miten Italia Pysäytti Mussolinin Nousun (Lähes)

Olipa kerran Italia, maa joka huojui vallankumouksen partaalla. Vuosien 1920–1922 tienoilla ilmassa oli sähköä, sellaista tunnetta, että vanha maailma oli murtumassa ja uusi, oikeudenmukaisempi oli syntymässä. Työläiset valtasivat tehtaita, talonpojat maita, ja sosialistinen liike tuntui olevan voimansa tunnossa. Kaikki tuntui mahdolliselta. Mutta sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, Benito Mussolini ja hänen fasistipuolueensa kaappasivat vallan vain pari vuotta myöhemmin. Tämä ei ollut mikään pieni hallituksen vaihdos; tämä oli synkän aikakauden alku, täynnä sortoa, sotia ja lopulta hirvittäviä ihmisoikeusrikkomuksia. Tämä tarina ei kuitenkaan ole pelkkää väistämättömän tuhon kuvausta. Tom Behanin kiehtova kirja syventyy siihen, miten uskomattoman rohkeat, taistelevat anti-fasistit olivat todella lähellä estää Mussolinin nousun. He olivat etulinjassa, taistelemassa viimeiseen asti diktatuuria ja sen edustamaa tuhoa vastaan. Heidän taistelunsa oli aito yritys muuttaa historian kulkua. Miksi he sitten epäonnistuivat? Behanin analyysi osoittaa kaksi pääsyytä: vasemmiston omat sisäiset jakolinjat ja traagisen naiivi usko järjestelmään. Sen sijaan, että olisivat muodostaneet yhtenäisen rintaman, eri ryhmittymät jäivät vellomaan keskinäisiin riitoihin ja ideologisiin puhtausvaatimuksiin. Tämä lahkoilaisuus heikensi heitä ratkaisevasti. Lisäksi he uskoivat harhaisesti, että poliisi ja valtio toimisivat puolueettomasti. Tämä usko oli täysin turha – viranomaiset usein joko jättivät fasistien väkivallan huomiotta tai jopa auttoivat sitä. Tämä kirja on tärkeä lukukokemus, koska se valottaa unohtunutta, mutta äärimmäisen tärkeää osaa Italian historiaa. Se on syväluotaava analyysi, joka pakottaa meidät kohtaamaan "mitä jos" -kysymykset ja ymmärtämään monimutkaisia voimia, jotka mahdollistivat fasismin voiton. Se ei ole vain historiallinen kertomus, vaan varoittava tarina yhtenäisyyden, valppauden ja hallitsemattoman poliittisen ekstremismin vaaroista.

Italian Ruutitynnyri: Sodanjälkeinen Kaaos ja Vallankumouskuume

Italia vuonna 1920 oli kuin ruutitynnyri, joka odotti kipinää. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt vain pari vuotta aiemmin, jättäen jälkeensä taloudellisia vaikeuksia, sosiaalista levottomuutta ja laajaa pettymystä. Miljoonat olivat taistelleet ja kuolleet, ja paremman tulevaisuuden lupaukset, jotka olivat ruokkineet heidän uhrauksiaan, tuntuivat tyhjiltä. Palanneet sotilaat, monet pettyneitä ja radikalisoituneita, löysivät maan kamppailemassa selviytyäkseen. Inflaatio jylläsi, työttömyys kasvoi räjähdysmäisesti, ja teollisuuskeskukset Pohjois-Italiassa olivat lakkojen ja työtaisteluiden polttopisteitä. Tehtaita vallattiin, ja talonpojat takavarikoivat maita vaatien oikeudenmukaisempaa varallisuuden jakoa. Vanhat aristokraattiset ja kapitalistiset eliitit olivat menettämässä otettaan, ja työväenluokka, Venäjän bolševikkivallankumouksen inspiroimana, tunsi itsensä rohkeaksi vaatimaan perustavanlaatuisia muutoksia. Tämä ei ollut vain muutamia yksittäisiä tapauksia; se oli valtakunnallinen sosialistisen ja kommunistisen toiminnan nousu. Ammattiliitot kasvoivat räjähdysmäisesti, ja vasemmistopuolueet saavuttivat merkittävää kannatusta. Italian sosialistipuolue (PSI) oli suuri voima, vaikkakin sisäisesti jakautunut maksimalisteihin (jotka halusivat välitöntä vallankumousta) ja reformisteihin (jotka kannattivat asteittaista muutosta parlamentin kautta). Heidän rinnallaan nousi kommunistisia ryhmiä, jotka ajoivat radikaalimpaa, Moskovan mallin mukaista vallankumousta. Ilmassa leijui luokkataistelun, internationalismin ja kapitalismin kaatamisen retoriikkaa. Tuntui todella, että sosialistinen vallankumous ei ollut vain mahdollinen, vaan välitön. Hallitsevat luokat olivat kauhuissaan, ja potentiaali radikaaliin muutokseen oli käsinkosketeltavissa.

Fasismin Alkusoitto: Mussolinin Ensimmäiset Siirrot

Benito Mussolini, entinen sosialistinen toimittaja, joka oli erotettu puolueesta sotamyönteisen kantansa vuoksi ensimmäisessä maailmansodassa, oli ovela opportunisti. Hän tunnisti maan valtavan epävakauden ja pelon ja näki siinä avautuvan tilaisuuden. Sillä aikaa kun vasemmisto oli uppoutunut omiin monimutkaisiin rakenteisiinsa ja väittelyihinsä, Mussolini rakensi erilaista liikettä. Hän hyödynsi voimakasta nationalismia, katkeruutta ja järjestystä kaipaavaa tunnetta. Hänen varhaiset kannattajansa, squadristi, olivat usein tyytymättömiä sotaveteraaneja, sosialismiin pelkääviä keskiluokkaisia henkilöitä ja nuoria miehiä, jotka etsivät tarkoitusta ja yhteenkuuluvuutta. Mussolinin fasistiliike ei alun perin ollut yhtenäinen, ideologisesti puhdas kokonaisuus. Se oli pikemminkin keräyspiste kaikille niille, jotka tunsivat itsensä vieraantuneiksi tai uhanalaisiksi sosialistisen nousun vuoksi. Hän yhdisteli taitavasti lupauksia kansallisesta uudistamisesta ja vahvasta johtajuudesta antia-sosialistiseen retoriikkaan. Squadristi alkoivat harjoittaa väkivaltaa, hyökäten sosialistien ja ammattiliittojen päämajoihin, keskeyttäen kokouksia ja pelotellen poliittisia vastustajia. Tämä väkivalta, jota usein siedettiin rankaisematta, palveli kahta tarkoitusta: se heikensi vasemmistoa ja loi kuvan fasisteista päättäväisinä toimijoina, jotka pystyivät palauttamaan järjestyksen siellä, missä valtio tuntui epäonnistuvan.

Anti-Fasistinen Rintama: Hajallaan Oleva Talo

Huolimatta Mussolinin kasvavan liikkeen selkeästä ja läsnä olevasta vaarasta, anti-fasistiset voimat kamppailivat yhtenäisen rintaman muodostamisessa. Italian vasemmisto oli monimutkainen ja usein riitaisa ekosysteemi. Sosialistipuolue (PSI) oli, kuten mainittu, syvästi jakautunut. Kommunistiryhmät, jotka olivat hiljattain irtautuneet PSI:stä, olivat usein epäluuloisia entisiä tovereitaan kohtaan ja keskittyivät omaan vallankumoukselliseen agendaansa. Anarkistit ja muut radikaalit ryhmät toimivat myös itsenäisesti, usein omilla taktiikoillaan ja prioriteeteillaan. Tämä pirstaloituminen johti tuhoisiin seurauksiin. Yhtenäisen strategian sijaan fasistisen uhan torjumiseksi oli usein kilpailevia prioriteetteja ja keskinäistä epäluottamusta. Esimerkiksi jotkin sosialistifraktiot saattoivat olla taipuvaisempia etsimään liittoumia liberaalien elementtien kanssa tai jopa luottamaan valtioon fasistien väkivallan tukahduttamiseksi, kun taas kommunistiryhmät saattoivat ajaa suorempaa, vallankumouksellista toimintaa, pitäen kaikkea kompromissia petoksena. Tämä koordinoinnin puute tarkoitti, että fasistijoukot pystyivät usein eristämään ja ylivoimaamaan pienempiä anti-fasistisia ryhmiä, kukistaen heidät yksitellen. Energia, joka olisi voitu kanavoida voimakkaaseen, yhtenäiseen vastarintaan, hajautui sisäisiin keskusteluihin ja organisaatiokilpailuihin.

Poliisin Puolueettomuuden Myytti

Kriittinen virhearvio monille vasemmalla oli heidän naiivi uskonsa valtion instituutioiden, erityisesti poliisin ja oikeuslaitoksen, puolueettomuuteen. He uskoivat, että viranomaiset, joiden tehtävänä oli ylläpitää lakia ja järjestystä, puuttuisivat väistämättä fasistien kasvavaan väkivaltaan, varsinkin kun väkivalta kohdistui laillisiin poliittisiin järjestöihin ja niiden jäseniin. Todellisuus kentällä oli kuitenkin karusti erilainen. Poliisi, kuten suuri osa valtakoneistosta, oli syvästi konservatiivinen ja usein myötämielinen fasistista syytä kohtaan, tai ainakin syvästi peloissaan sosialistisesta vallankumouksesta. Monet poliisit eivät nähneet fasisteja järjestyksen uhkana, vaan muurina kaaosta vastaan, jonka sosialistit edustivat heidän mielestään. Tämän seurauksena fasistien väkivaltaan vastattiin usein toimettomuudella, viivästyneillä reaktioilla tai jopa suoralla avustamisella. Raportit poliiseista, jotka sulkivat silmänsä squadristi-hyökkäyksiltä, vapauttivat pidätettyjä fasisteja tai jopa koordinoivat heidän kanssaan, olivat yleisiä. Tämä osallisuus tarkoitti, että anti-fasistiset liikkeet taistelivat paitsi Mussolinin kätyreitä, myös puolueellista ja usein vihamielistä valtakoneistoa vastaan. Tämä väärä luottamus poliisiin oli kohtalokas virhe. Se sai anti-fasistiset ryhmät luottamaan oikeudellisiin kanaviin ja viralliseen suojeluun, jota heille ei yksinkertaisesti ollut saatavilla. He jäivät usein yllätetyiksi, valmistautumattomiksi kohtaamansa valtion tukeman tai salliman väkivallan tasoon. Illuusio reilusta ja neutraalista välimiehestä särkyi, jättäen monet aktivistit haavoittuviksi ja pettyneiksi.

Taistelu Kadusta: Fasisistien Taktiikat ja Anti-Fasistien Vastaukset

Fasistien ja anti-fasistien välinen taistelu oli usein kirjaimellista taistelua kaduista, kaupungeista ja kylistä. Mussolinin squadristi käyttivät julmia ja pelottelutaktiikoita. He järjestivät suuren mittakaavan iskuja sosialistien tukialueille, usein matkustaen rekkakonvojeissa, laskeutuen kaupunkeihin hyökätäkseen ammattiliittojen toimistoihin, sanomalehtiin ja vasemmistojohtajien koteihin. Heidän väkivaltansa ei ollut satunnaista; se oli usein strategista, suunniteltu terrorisoimaan väestöä, murtamaan järjestäytyneen työväenluokan moraalia ja osoittamaan omaa valtaansa sekä valtion heikkoutta. Keskeisiä taktiikoita olivat tuhopoltot, pahoinpitelyt ja salamurhat. He käyttivät aseina muun muassa nuijia, risiiniöljyä (halventavana pakkosyöttömuotona) ja tuliaseita. Tavoitteena oli luoda pelon ilmapiiri, joka tukahduttaisi kaiken sosialistisen järjestäytymisen ja työntäisi väestön hyväksymään fasistisen hallinnon ainoana vaihtoehtona kaaokselle. He olivat taitavia propagandassa, esittäen itsensä isänmaallisina, jotka palauttivat järjestyksen ja kansallisen ylpeyden, samalla kun he maalasivat vastustajansa ulkomailta inspiroituneina vallankumouksellisina, jotka uhkasivat Italian olemassaoloa. Vastauksena anti-fasistiset ryhmät, vaikkakin usein huonommin järjestäytyneitä ja varusteltuja, taistelivat takaisin. Sosialistiset ja kommunistiset liitot, tehdashallitukset ja naapuruston puolustusryhmät yrittivät organisoida vastarintaa. Tämä saattoi sisältää katutaisteluita, lakkoja fasistien toiminnan häiritsemiseksi ja yrityksiä puolustaa tärkeitä rakennuksia tai henkilöitä. Jotkin ryhmät, kuten Arditi del Popolo (Kansan Urhot), muodostettiin nimenomaan taisteleviksi anti-fasistisiksi miliiseiksi. He kävivät suoraa yhteenottoa, yrittäen vastata fasistien väkivaltaan yhtä suurella tai suuremmalla voimalla. Näitä ponnisteluja kuitenkin vaikeutti yhtenäisen komennon puute, riittämättömät resurssit ja edellä mainittu valtion sorto. Vaikka yksittäiset rohkeat teot olivat yleisiä, yhtenäisen kansallisen strategian puute fasisteja vastaan osoittautui kriittiseksi heikkoudeksi.