Summio

Kirja

Estetiikka ja subjektiivisuus

Tämä kirja syventyy saksalaiseen filosofiaan Kantista Nietzcheen, tutkien tietoisuuden, estetiikan ja kielen teemoja sekä sitä, miten ne muokkasivat modernia ajattelua.

45 min lukuaika

Saatavilla kielillä

Tiivistelmän esikatselu

Matka Saksan Filosofian Maisemissa: Kantista Nietzscheen

Moikka! Kuvittele hetki, että yrität ymmärtää, miksi me nykyään ajattelemme taiteesta, kauneudesta ja jopa itsestämme juuri niin kuin ajattelemme. Yllättävän suuri osa tästä jäljittää juurensa joukkoon todella fiksuja saksalaisia ajattelijoita, jotka painiskelivat suurten ideoiden parissa jo vuosisatoja sitten. Tämä kirja, johon nyt syvennymme, on pohjimmiltaan opastettu kierros tuossa uskomattomassa filosofisessa maisemassa, alkaen isähahmosta, Immanuel Kantista, ja päättyen kuuluisan provokatiiviseen Friedrich Nietzscheen. Kyse ei ole vain kuivasta historian oppitunnista. Kirjan kirjoittaja käyttääkin mielenkiintoista, uudempaa saksalaista teoriaa tarkastellakseen koko tätä ajanjaksoa – mieti Kantia, Fichtea, varhaisia romantikkoja, Schellingiä, Hegeliä, Schleiermacheria ja itse Nietzsheä – ja kertoo tarinan, joka on hieman erilainen kuin se tavanomainen, jonka saatat kuulla kirjallisuus- tai filosofian tunneilla. Se kertoo siitä, miten nämä kaverit painiskelivat sellaisten juttujen kanssa kuin tietoisuus (mitä tarkoittaa olla tietoinen, olla sinä), estetiikka (miksi pidämme jotain kaunista, mitä taide on) ja kieli (miten käytämme sanoja saadaksemme siitä kaikesta tolkkua ja yhteyden toisiimme). Ajattele sitä kuin salaisien alkuperien paljastamisena monista niistä väittelyistä, joita käymme edelleen nyt, erityisesti taide- ja humanistisilla aloilla. Puhumme modernien esteettisten ja poliittisten ideoiden synnystä, ja jopa siitä, mistä koko hermeneutiikan – se on se hieno sana tekstien tulkinnalle ja merkityksen ymmärtämiselle – ala todella sai alkunsa. Ja arvaa mitä: kirja myös valaisee jotain, mitä et ehkä odottaisi – musiikin merkittävää roolia kaikessa tässä filosofisessa tutkimuksessa. Se on villi kyyti, ja se muuttaa täysin sen, miten ymmärrämme koko modernin ideoiden maailman.

Suuri Kuva: Miksi Tämä On Tärkeää

Ennen kuin eksymme filosofisiin syövereihin, zoomataan hetkeksi ulospäin. Miksi sinun pitäisi välittää joukosta vanhoja saksalaisia filosofeja? No, kirja väittää, että nykyfilosofia ja kirjallisuusteoria, juuri se asia, joka muokkaa tapaamme analysoida kirjoja, elokuvia ja jopa omia ajatuksiamme, rakentuu näiden ajattelijoiden luomille perusteille. Se on kuin yrittäisi ymmärtää pilvenpiirtäjää katsomatta sen syviä, perustuksina olevia pylväitä. Käymällä uudelleen läpi Kantin, Fichten, Hegelin ja Nietzschen kirjoittaja ei vain toista vanhoja ideoita; hän näyttää meille, miten nämä ideat ovat yhä elossa ja potkivat, vaikuttaen kaikkeen aina siitä, miten puhumme taiteesta, siihen, miten ymmärrämme itsemme ja yhteiskuntamme. Nykyinen modernisuuden tarina, se jota usein kerrotaan yliopistojen osastoilla, saattaa jättää pois joitakin ratkaisevia lukuja. Tämä kirja ehdottaa erilaista kertomusta, joka korostaa tietoisuuden, estetiikan ja kielen yhteyttä ja sitä, miten nämä käsitteet kehittyivät tietyn saksalaisten ajattelijoiden sukulinjan kautta. Se on tapa sanoa: "Hetkinen, ehkä olemme katsoneet tätä väärin", ja tarjota rikkaampi, vivahteikkaampi ymmärrys siitä, miten tähän päädyttiin. Se on kuin huomaisi, että lempibändisi moderni soundi perustuu itse asiassa paljon vanhempaan, odottamattomaan musiikilliseen perinteeseen. Alat kuulla kaikuja, vaikutteita, ja se saa sinut arvostamaan nykyistä soundia entistä enemmän, mutta myös ymmärtämään sen alkuperää täysin uudessa valossa. Tämä kirja tekee juuri sen modernille ajattelulle.

Kant: Vallankumouksen Lähtöpiste

Selvä, meidän on aloitettava Immanuel Kantista. Hän on kuin filosofian Isaac Newton, joku, joka muutti pelin perusteellisesti. Ennen Kania ihmiset ajattelivat maailmasta ja mielestämme melko eri tavoin. Kant tuli ja sanoi pohjimmiltaan: "Vau, hetkinen. Mieltemme eivät ole vain passiivisia tiedon vastaanottajia. Me muokkaamme aktiivisesti sitä, miten koemme maailman." Mieti sitä kuin värillisten lasien käyttämistä. Et voi nähdä maailman todellista väriä, vain maailman sellaisena kuin se ilmenee niiden lasien läpi. Kant väitti, että mielemme ovat varustettu sisäänrakennetuilla rakenteilla – ymmärryksen kategorioilla, kuten avaruus, aika ja kausaalisuus – jotka suodattavat ja järjestävät kaiken aistidatan, jonka saamme. Joten emme koskaan koe maailmaa "sellaisena kuin se on" (noumenaalinen maailma, hänen termistössään), vaan vain sellaisena kuin se meille ilmenee (fenomenaalinen maailma). Tämä oli VALTAVAA. Se siirsi painopisteen ulkomaailmasta mielen sisäisiin toimintoihin. Ja tästä meidän matkamme tietoisuuteen todella alkaa. Kantille tietoisuus ei ole vain tyhjä taulu; se on aktiivinen, jäsentävä voima. Tämä idea loi pohjan melkein kaikelle, mikä seurasi. Nyt, miten tämä liittyy estetiikkaan? Kant käsitteli myös kauneuden kysymystä. Hän väitti, että makutuomiot (kuten sanominen, että auringonlasku on kaunis) eivät ole vain henkilökohtaisia mieltymyksiä tai faktojen toteamista objektista. Sen sijaan ne ovat subjektiivisia, mutta universaaleja. Mitä se edes tarkoittaa? Se tarkoittaa, että kun pidät jotain kaunista, tunnet, että kaikkien pitäisi olla kanssasi samaa mieltä, vaikka et voi objektiivisesti todistaa sen olevan kaunista samalla tavalla kuin voit todistaa, että kolmiolla on kolme sivua. Tämä subjektiivinen universaalisuus, hän väitti, tulee kognitiivisten kykyjemme (mielikuvitus ja ymmärrys) vapaasta leikistä, kun kohtaamme jotain, joka näyttää olevan täydellisesti suunniteltu havaintokykyämme varten, vaikka se ei palvelisikaan tiettyä tarkoitusta. Tämä käsitys esteettisestä tuomiosta, joka juontuu omista kognitiivisista kyvyistämme, mutta tuntuu universaalisti pätevältä, on suora seuraus hänen keskittymisestään mielen aktiiviseen rooliin. Se on mielen, joka tunnistaa eräänlaisen harmonian itsessään tietyillä muodoilla tai kokemuksilla kohdatessaan. Ja kieli? No, Kant ei keskittynyt kieleen samalla tavalla kuin myöhemmät ajattelijat, mutta hänen painotuksensa mielen jäsentämisaktiviteettiin viittaa implisiittisesti käsitteiden ja kategorioiden rooliin, jotka ovat syvästi kietoutuneet kieleen. Tapa, jolla luokittelemme maailmaa, jonka Kant väitti olevan mielen toiminto, on erottamaton käyttämistämme kielellisistä merkinnöistä. Joten, Kant on perustava hahmo. Hän asettaa subjektiivisuuden ongelman, aktiivisen mielen ja esteettisen kokemuksen luonteen tavalla, johon filosofit seuraavan vuosisadan ajan ja puolitoista vastaisivat, rakentaisivat päälle tai reagoisivat vastaan. Hän on välttämätön lähtökohta koko tämän trajektorin ymmärtämiselle.

Fichte ja Ego: Subjektiivisuuden Radikalisoiminen

Kantin jälkeen asiat keskittyvät entistä enemmän "minään", itseen, egoon. Johann Gottlieb Fichte otti Kantin ideat ja, no, ruuvasi niitä kaakkoon. Jos Kant sanoi, että mieli muokkaa aktiivisesti kokemustamme, Fichte pohjimmiltaan sanoi: "Otetaanpa se vakavasti ja katsotaan, mihin se johtaa." Hän sukelsi pää edellä itseään määräävän subjektin seurauksiin. Fichten filosofiaa kutsutaan usein "absoluuttiseksi idealismiksi" tai "subjektiiviseksi idealismiksi". Hän aloitti "minästä" – egosta – ei jostain, joka löytää maailman, vaan jostain, joka asentaa tai luo sen. Fichtelle perimmäinen todellisuus on egon aktiivisuus. Tämä "minä" ei vain kohtaa maailmaa; se asettaa itsensä aktiivisesti (itsepositio) ja sitten, tullakseen tietoiseksi itsestään, sen on "}$#@%^&" (tai positioitava) "ei-minä" – kaikki muu, ulkoinen maailma, muut ihmiset. Se on kuin ego tarvitsisi esteen, jotain mihin työntää vastaan, ymmärtääkseen oman vapautensa ja aktiivisuutensa. Tämä on radikaali liike. Se tarkoittaa, että ulkomaailma, se asia jonka ajattelemme olevan kiinteä ja riippumaton, riippuu pohjimmiltaan egon aktiivisuudesta. Tämä kuulostaa melko solipsistiselta (idea siitä, että vain oma mieli on varma olemassaolostaan), mutta Fichte väitti, ettei se ollut. "Ei-minä" on myös Absoluuttisen Egon, eräänlaisen universaalin tietoisuuden, joka perustaa kaikki yksilölliset egon, positioima. Joten, vaikka yksilöllinen ego luo maailmansa, se tekee sen suuremman, jaetun todellisuuden puitteissa, jonka tämä Absoluuttinen Ego on perustanut. Mitä tämä tarkoittaa tietoisuudelle? Se tarkoittaa, että tietoisuus ei ole vain tietoisuutta; se on itseaktiivisuutta, itsenäistä määrittelyä ja vapautta. Ihmisen olemassaolon tavoite, Fichtelle, on tulla täysin tietoiseksi tästä itsepositioaktiivisuudesta ja toimia vapaasti ja moraalisesti tämän ymmärryksen perusteella. Ja estetiikka? Fichten keskittyminen egon aktiivisuuteen ja vapauteen johtaa luonnollisesti ajatteluun siitä, miten ilmaisemme tätä sisäistä elämää. Kauneus, tässä yhteydessä, voidaan nähdä ideaalin, henkisen, egon vapaan aktiivisuuden ilmentymänä, joka loistaa materiaalisen maailman läpi. Kun havaitsemme kauneutta, kenties näemme vilauksen tästä taustalla olevasta henkisestä todellisuudesta, tästä vapaudesta, joka murtautuu välttämättömyyden läpi. Kieli, liian, tulee ratkaisevaksi. Miten ego positioi ei-minän? Miten se kommunikoi vapautensa? Kieli on keskeinen työkalu tähän. Kielen kautta me ilmaisemme ajatuksemme, tarkoituksemme ja itsetuntomme. Fichte näki kielen henkenä ilmentymänä, tapana egolle objektifioida itseään ja yhdistyä muihin. Fichte todella työntää subjektin idean etualalle. Hän ottaa Kantin aktiivisen mielen ja tekee siitä todellisuuden absoluuttisen keskuksen, luoden pohjan vielä monimutkaisemmille filosofisille järjestelmille, jotka pyrkivät sovittamaan tämän radikaalin subjektiivisuuden objektiivisen maailman olemassaoloon.

Varhaiset Romantikot: Tunteet, Mielikuvitus ja Ääretön

Selvä, joten Kantin ja Fichten luodessa näitä raskaita ideoita mielestä, saat varhaiset romantikot. Mieti ihmisiä kuten Friedrich Schlegel, Novalis ja Tieck. He olivat superkiinnostuneita Fichten ideoista egosta ja vapaudesta, mutta he eivät välttämättä rakentaneet tiukkoja filosofisia järjestelmiä. Sen sijaan he olivat kaikki intuitiota, tunnetta, mielikuvitusta ja tätä kaipuuta äärettömään. Romantikoille filosofiset oivallukset mielestä eivät olleet vain abstrakteja käsitteitä; ne olivat syvästi yhteydessä elettyyn kokemukseen, tunteisiin ja taiteeseen. He olivat vähemmän kiinnostuneita Fichten tiukoista filosofisista argumenteista ja enemmän vapauden tunnetta, mielikuvituksen voimaa ja halua ylittää tavallisen, arkipäiväisen todellisuuden rajoitukset. Tietoisuus, heille, ei ollut vain rationaalista ajattelua tai edes Fichten itsepositioivaa egoa. Se oli myös tiedostamattoman salaperäisiä syvyyksiä, unien voimaa, totuuden intuitiivista ymmärrystä, joka ohittaa logiikan. He olivat lumoutuneita irrationaalisesta, subjektiivisesta, emotionaalisesta. Ja estetiikka? Voi pojat, estetiikka oli heidän leipänsä ja voinsa! He näkivät taiteen korkeimpana inhimillisenä toimintana, tapana päästä käsiksi ja ilmaista niitä syvempiä, intuitiivisia totuuksia itsestä ja universumista. Runous, musiikki ja maalaus nähtiin tapoina hyödyntää ääretöntä, ilmaista sanomatonta. He rakastivat ironiaa, fragmentaarisuutta ja "universaalin runollisen väliaineen" ideaa – eräänlaista taiteellista kieltä, joka voisi yhdistää kaiken. He olivat myös suuria Bildungin idean kannattajia, joka on kuin itsensä kasvattamista tai koulutusta, mutta paljon laajemmin, kokonaisvaltaisemmin. Se oli itsensä kaikkien osien – rationaalisen, emotionaalisen, mielikuvituksellisen – kehittämistä eräänlaisen harmonisen kokonaisuuden saavuttamiseksi. Kieli romantikoille oli myös supertärkeää, mutta eri tavalla kuin Kantille tai Fichtelle. He näkivät kielen elävänä, sulavana ja jatkuvasti kehittyvänä. He olivat kiinnostuneita myyteistä, kansanperinteestä ja kielen alkuperästä, nähden sen syvän kulttuurisen ja henkisen merkityksen lähteenä. He kokeilivat runollista kieltä, yrittäen vapautua tavanomaisen kieliopin ja syntaksin rajoituksista ilmaistakseen syvempiä, usein sanomattomia kokemuksia. Musiikilla oli erityisesti erityinen paikka romantikoille. He usein kuvasivat musiikkia taiteista henkisimpänä, taidemuotona, joka tuli lähimmäksi äärettömän ja sanomattoman ilmaisemista, ohittaen sanojen rajoitukset. Monet heidän filosofisista ja kriittisistä kirjoituksistaan ovat täynnä musiikillisia metaforia ja keskusteluja musiikillisen ilmaisun luonteesta. Joten, varhaiset romantikot ottivat Kantin ja Fichten luoman filosofisen pohjatyön ja täyttivät sen intohimoisella keskittymisellä tunteisiin, mielikuvitukseen ja merkityksen etsintään arkipäiväisen tuolta puolen. He korostivat subjektiivista, intuitiivista ja taiteellista keskeisinä polkuina tietoisuuden ja todellisuuden ymmärtämiseen.

Schelling: Luonto, Henki ja Absoluutti

Friedrich Wilhelm Joseph Schelling astuu näyttämölle jonkinlaisena sillanrakentajana Fichten subjektiivisen idealismin ja objektiivisen maailman, erityisesti luonnon, välillä. Hän koki, että Fichten järjestelmä, vaikkakin voimakas, keskittyi liikaa "minään" eikä antanut tarpeeksi painoarvoa ulkomaailmalle, luonnolle. Schelling halusi näyttää, miten subjektiivinen ja objektiivinen, mieli ja luonto, ovat todella saman kolikon kaksi puolta. Schellingin filosofiaa kutsutaan usein "Luonnonfilosofiaksi" (Naturphilosophie) ja myöhemmin "Identiteettifilosofiaksi". Hän väitti, että luonto itsessään ei ole vain kuollutta ainesta, vaan se on täynnä henkeä, eräänlaista tiedostamatonta älykkyyttä. Luonto, Schellingille, on "näkyvää henkeä", ja henki on "näkymätöntä luontoa". Ne ovat saman taustalla olevan Absoluuttisen todellisuuden ilmentymiä. Mieti sitä näin: Fichte sanoi, että "minä" positioi "ei-minän". Schelling sanoi: "Ok, mutta entä se 'ei-minä'? Tutkitaanpa sitä." Hän näki evoluution ja kehityksen luonnossa, yksinkertaisimmasta epäorgaanisesta aineesta monimutkaisimpiin organismeihin, prosessina, jota ajaa pyrkimys kohti tietoisuutta. Luonto pyrkii tiedostamattomasti tulemaan henkeksi, tulemaan tietoiseksi itsestään. Tietoisuus, Schellingin näkemyksen mukaan, on tämän luonnollisen kehityksen huipentuma. Ihmismieli on paikka, jossa luonto tulee täysin tietoiseksi itsestään. Tietoisuutemme on kohta, jossa objektiivinen (luonto) ja subjektiivinen (mieli) kohtaavat ja yhtyvät. Tämä Absoluutti, tämä taustalla oleva todellisuus, joka yhdistää kaiken, ei ole puhtaasti subjektiivinen eikä puhtaasti objektiivinen, vaan eräänlainen välinpitämättömyyspiste, jossa ne ovat yhtä. Estetiikka näyttelee todella ratkaisevaa roolia Schellingin järjestelmässä, mahdollisesti keskeisempää kuin Fichtelle. Hän näki taiteen, erityisesti musiikin ja kuvataiteen, Absoluutin korkeimpana ilmentymänä. Taide on paikka, jossa subjektiivisen ja objektiivisen, äärellisen ja äärettömän välinen jännite ratkeaa ja paljastuu. Taideteoksessa voimme kokea luonnon ja hengen yhtenäisyyden, luonnon tiedostamattoman luovan voiman ja taiteilijan tietoisen luovuuden. Hän sanoi kuuluisasti, että taide on "Absoluutin suurin objektiivinen ilmoitus". Schellingille esteettinen intuitio – se hetki, jolloin kauneus ymmärretään – on tapa kokea suoraan subjektin ja objektin identiteetti. Se on vilahdus itse todellisuuden rakenteeseen. Tämä taiteen ja esteettisen kokemuksen korotettu asema oli erittäin vaikuttava myöhempiin ajattelijoihin ja taiteilijoihin. Kieli, Schellingin näkemyksen mukaan, on myös tämän taustalla olevan hengen ja sen kehityksen ilmentymä. Hän oli kiinnostunut kielen alkuperästä, nähden sen samojen luovien voimien tuotteena, jotka muokkaavat luontoa ja tietoisuutta. Kieli, kuten taide, on tapa, jolla Absoluutti voi paljastaa itsensä. Schellingin yritys sovittaa mieli ja luonto, subjekti ja objekti, Absoluutin käsitteen kautta ja hänen painotuksensa taiteeseen erikoisasemassa olevana